En uskaltanut rajata mitenkään sitä millaisia kuvia haluaisin ottaa. Sanoin kaiken kiinnostavan, etten vain menettäisi mahdollisuuksia, vaikka oikeasti olisin silloin mieluiten pysynyt erossa ihmisten kuvaamisesta. Tiesin edelleen jännittäväni ja saavani epämiellyttäviä sydämentykytyksia tuntemattomien ohjaamisesta kameran edessä, vaikka kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt olla jo Stefan Bremerin kontaktikuvauskurssin karaisema (olin toki osittain). Ja no, tietysti Ainosta sitten lävähti mulle heti ensimmäisenä henkilökuvauskeikka.
Jännitin, valmistelin, suunnittelin, hikoilin, panikoin ja stressasin sitä aivan liikaa suhteutettuna siihen, että itse kuvauksiin ja toimivan kuvan saamiseen meni loppujen lopuksi aikaa sellaiset viisi minuuttia. Hölmö!, joku sanoisi, mutta uskon että ilman kuvauksia edeltäneiden päivien tuskailua tuskin olisin voinut handlata kuvaustilannetta noin varmasti.Mulla suunnittelu- ja ajatustyö luo parhaan pohjan itsevarmuudelle. Ja kun olen lähtökohtaisesti itsevarma kuvaustilanteen alkaessa, niin tajuan, että otettuani pari kuvaa tiedän useimmiten samantien toimiiko vai ei, ja mitä tehdä seuraavaksi. Käsikirjoitukset ja suunnitelmat lentää sadasosasekunnissa jonnekin aivoissa olevaan roskakoriin ja intuitio ottaa vallan johdatellen minut ihannetapauksessa tuntemattomammille luoville vesille. Jos taas näin ei käy, niin voin aina tukeutua niihin suunnitelmiin ja käsikirjoitettuihin ideoihin. On hätävara, vähintäänkin suunnitelma B.
Carolina von Schantz, Aino-lehti 7/2010
Jussi Valtonen, Aino-lehti 6/2010
Elissa Eriksson, Aino-lehti 1/2011Entä nyt. Nyt, kaikesta stressistä ja jännityksestä huolimatta huomaan, että mitä enemmän kuukausia on kulunut, niin sitä enemmän tunnen olevani koukussa tähän hommaan. Jokainen kuvauskeikka on erilainen. Saan tavata uusia ihmisiä. Olen kiinni tässä päivässä ja ajan ilmiöissä. Joudun toteuttamaan valokuvaustani annettujen raamien puitteissa, jolloin mulla on rajoitettu vapaus. Se kaikki tuntuu hyvältä, haastavalta ja mielenkiintoiselta.
Mikä parasta, tuntuu, että melkein jokainen uusi kuvauskeikka tuo tullessaan tunteen, että onko musta tähän. Olenkohan sittenkin astumassa suurempiin saappaisiin kuin millä pystyn kävelemään? Se on sellainen paikka itsetutkiskelulle ja sille mihin musta on. Mitä haluan. Haluanko tätä, ja tänäänkin totesin luettuani mailin ja hermoiltuani hetken, että kyllä, tätä mä haluan. Enemmän kuin mitään. Haluan ylittää omat rajani ja antaa mahdollisuuden itselleni kehittyä.
Nyt Herralle kunnia, Aino-lehti 8/2010Ja näyttää siltä, että ainakin mulle paras tapa kehittyä valokuvaajana on mennä päin haasteita ja niitä asioita jotka koen ehkä jopa vaikeiksi ja pelottaviksi. Henkilökuvaus ja studiokuvaus, siinäpä vasta mörköpari. Tai oli ainakin ennen, mutta kuvasin kuitenkin tämän kuukauden Ainoon henkilökuvat Maija Itkosesta, ja kyllä. Studiossa. Se oli todella mielenkiintoista, varmasti mielenkiintoisinta tähän mennessä ja lopputuloskin on jotain hauskaa. Kuvat on kuvattavan oloisia ja kuvat on mua, mutta aivan uudella vivahteella. Sellaisella jota haluan löytää itsestäni lisää.
Sydän lyö välillä epätahtia. Tää on mun tapa hypätä benjihyppyjä.
Ihme nainen, Maija Itkonen, Aino-lehti 2/2011 (Sivuhuomautuksena, että tämä viimeinen kuva ei päätynyt lehteen asti, mutta tykkään siitä kuitenkin älyttömän paljon.)
Kaupunki on meidän, Jussi Pajunen, Aino-lehti 3/2011 (Myöskään näistä tuo viimeinen ei mennyt lehteen, mut hei tyylikkäät kengät!)
P.S. Eikä tässä ole tietenkään ihan kaikkia Ainossa julkaistuja kuvia. Vain ne eniten benjihyppymäiset.
