Tänään tuli tehtyä aivan mahti yllätysreissu - Helsinki-Karjaa-Hanko. Yks olut pohjalle ja ruvettiin pareittain väsäämään pysyvää taideteosta Hangon katukuvaan, aikaa kolme tuntia, jonka jälkeen nopea kritiikki-kierros. Jokaisen onnistuneen teoksen (= kaikkien teosten) kunniaksi otettiin huikat jallua ja sen jälkeen kotiuduttiin baariin tsekkaamaan kuvia. Jees puitteet ja loisto meininki. Toi päivän tehtävä rentoutti ja vapautti kivasti.
Itellä oli aivan järjetön tärinä päällä, kun toinen toisensa perään tuli oikeesti järjettömän hyviä, mielenkiintoisia ja rohkeita kuvia. Aihe oli
yli-minä / ali-minä. Mulla ideana oli rinnastaa neuroottinen syömisen kontrollointi ja sen vastakohta; täysi hallinnan menettäminen eli mässäily eli överit. Pelkäsin eilen näitä kuvia suunnitellessa, että lopputulos on jotain kliseistä, mutta yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen, niin että lopputuloksesta tuli parin tunnin kuvauksen jälkeen jotain sellaista mitä en osannu edes toivoa. Jokin vaan loksahti paikoilleen. Homma toimi.

Tällä jos millä kurssilla jengi on heittäytyny ja intensiteetti on ollu jotain aivan omaa luokkaansa. Vilpittömästi niin iso rispekti Stefan Bremeriä ja koko tota meiän porukkaa kohtaan. Jokainen on joutunu pistämään itsensä niin täysillä likoon ja on tullu ymmärrettyä aivan hitosti asioita. Se, että tuntemattomat ei pure ja kontaktin ottamista on turha stressata. Se, että joskus paniikki on se mitä tarvitaan ja joskus taas totaalinen rentoutuminen toimii parhaiten hedelmällisenä maaperänä luovuudelle. Myös se on hyvä huomio, että parempi mennä kahtasataa metsään kuin päätyä tasapaksuun ja kaikkia kosiskelevaan ratkaisuun. Ja omakohtaisuus ja itsensä likoon laittaminen - niitä tarvitaan. Eikä huumorintajukaan ole pahitteeksi.
Ennen mulla ei ollu valokuvissa tai muutenkaan omassa tekemisessäni huumoria - valokuva oli muka niin järjettömän vakava asia. Onneksi nyt alkaa kuitenkin löytymään myös sitä pilkettä silmäkulmaan.