Puolen vuoden benjihypyt.

Tein viime vuoden syyskuussa loikan - hypyn kohti itselleni tuntematonta, mutta jollain tavalla jo pitkään mielessäni pyörinyttä ja kiehtovaa aluetta, lehtikuvaa. En tiennyt, enkä erityisemmin edes uskonut sen olevan se mun juttu, mutta jokin sisäinen pakonomainen tunne ajoi siihen, että kysyin syksyllä elo- tai syyskuussa olisiko Aalto-yliopiston ylioppilaslehti Ainolla tarvetta uudelle kuvaajalle.

En uskaltanut rajata mitenkään sitä millaisia kuvia haluaisin ottaa. Sanoin kaiken kiinnostavan, etten vain menettäisi mahdollisuuksia, vaikka oikeasti olisin silloin mieluiten pysynyt erossa ihmisten kuvaamisesta. Tiesin edelleen jännittäväni ja saavani epämiellyttäviä sydämentykytyksia tuntemattomien ohjaamisesta kameran edessä, vaikka kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt olla jo Stefan Bremerin kontaktikuvauskurssin karaisema (olin toki osittain). Ja no, tietysti Ainosta sitten lävähti mulle heti ensimmäisenä henkilökuvauskeikka.

Jännitin, valmistelin, suunnittelin, hikoilin, panikoin ja stressasin sitä aivan liikaa suhteutettuna siihen, että itse kuvauksiin ja toimivan kuvan saamiseen meni loppujen lopuksi aikaa sellaiset viisi minuuttia. Hölmö!, joku sanoisi, mutta uskon että ilman kuvauksia edeltäneiden päivien tuskailua tuskin olisin voinut handlata kuvaustilannetta noin varmasti.

Mulla suunnittelu- ja ajatustyö luo parhaan pohjan itsevarmuudelle. Ja kun olen lähtökohtaisesti itsevarma kuvaustilanteen alkaessa, niin tajuan, että otettuani pari kuvaa tiedän useimmiten samantien toimiiko vai ei, ja mitä tehdä seuraavaksi. Käsikirjoitukset ja suunnitelmat lentää sadasosasekunnissa jonnekin aivoissa olevaan roskakoriin ja intuitio ottaa vallan johdatellen minut ihannetapauksessa tuntemattomammille luoville vesille. Jos taas näin ei käy, niin voin aina tukeutua niihin suunnitelmiin ja käsikirjoitettuihin ideoihin. On hätävara, vähintäänkin suunnitelma B.

Carolina von Schantz, Aino-lehti 7/2010

Jussi Valtonen, Aino-lehti 6/2010

Elissa Eriksson, Aino-lehti 1/2011

Entä nyt. Nyt, kaikesta stressistä ja jännityksestä huolimatta huomaan, että mitä enemmän kuukausia on kulunut, niin sitä enemmän tunnen olevani koukussa tähän hommaan. Jokainen kuvauskeikka on erilainen. Saan tavata uusia ihmisiä. Olen kiinni tässä päivässä ja ajan ilmiöissä. Joudun toteuttamaan valokuvaustani annettujen raamien puitteissa, jolloin mulla on rajoitettu vapaus. Se kaikki tuntuu hyvältä, haastavalta ja mielenkiintoiselta.

Mikä parasta, tuntuu, että melkein jokainen uusi kuvauskeikka tuo tullessaan tunteen, että onko musta tähän. Olenkohan sittenkin astumassa suurempiin saappaisiin kuin millä pystyn kävelemään? Se on sellainen paikka itsetutkiskelulle ja sille mihin musta on. Mitä haluan. Haluanko tätä, ja tänäänkin totesin luettuani mailin ja hermoiltuani hetken, että kyllä, tätä mä haluan. Enemmän kuin mitään. Haluan ylittää omat rajani ja antaa mahdollisuuden itselleni kehittyä.

Nyt Herralle kunnia, Aino-lehti 8/2010

Ja näyttää siltä, että ainakin mulle paras tapa kehittyä valokuvaajana on mennä päin haasteita ja niitä asioita jotka koen ehkä jopa vaikeiksi ja pelottaviksi. Henkilökuvaus ja studiokuvaus, siinäpä vasta mörköpari. Tai oli ainakin ennen, mutta kuvasin kuitenkin tämän kuukauden Ainoon henkilökuvat Maija Itkosesta, ja kyllä. Studiossa. Se oli todella mielenkiintoista, varmasti mielenkiintoisinta tähän mennessä ja lopputuloskin on jotain hauskaa. Kuvat on kuvattavan oloisia ja kuvat on mua, mutta aivan uudella vivahteella. Sellaisella jota haluan löytää itsestäni lisää.

Sydän lyö välillä epätahtia. Tää on mun tapa hypätä benjihyppyjä.

Ihme nainen, Maija Itkonen, Aino-lehti 2/2011 (Sivuhuomautuksena, että tämä viimeinen kuva ei päätynyt lehteen asti, mutta tykkään siitä kuitenkin älyttömän paljon.)

Kaupunki on meidän, Jussi Pajunen, Aino-lehti 3/2011 (Myöskään näistä tuo viimeinen ei mennyt lehteen, mut hei tyylikkäät kengät!)

P.S. Eikä tässä ole tietenkään ihan kaikkia Ainossa julkaistuja kuvia. Vain ne eniten benjihyppymäiset.

Asetelmallisuus.

Kukat lakosivat niin kauniisti keittiönpöydällä. Paprika nahistui ja omena oli liki päänkokoinen.

Helmikuun sattumat.

Niputin yhteen kasaan satunnaisia kuvia helmikuulta. Ne näyttää kertovan aika hauskasti siitä mihin kiinnitän katseeni kaikista herkimmin. Ilmeisesti viime aikoina silmät on osuneet katulampputolppiin, lumikasoihin, savuun ja pieniin epäolennaisiin yksityiskohtiin.

MAK: Arpikuvia väreissä.

Arpi-kuvasarja lähti tänään taas hieman rullaamaan eteenpäin. Aiemmin tiukasti pelkistä seepiakuvista ja tummista sävyistä koostunut sarja näyttäisi nyt saavan kaverikseen myös väriä ja vaaleutta. Kevään valo sen taitaa tehdä, että sävyt hohkaa noin kauniisti. Näitä ei kertakaikkiaan pysty kääntämään seepiaksi menettämättä suurinta osaa kuvien tunnelmasta, joten väreillä mennään.

Kiitos B ja A, sekä malleina olemisesta, että loistavasta sushista!

Kaivelin nyt myös kuva-arkistoja, ja käänsin kaksi hieman aiemminkin otettua arpikuvaa takaisin väreiksi. Tuntuu toimivan. Itse asiassa tuskailin jo reilu kuukausi sitten vasemmanpuoleisen kuvan kanssa ja harmittelin, että joudun menettämään kaikki kauniit kellertävät sävyt. Oikeanpuoleista taas en edes harkinnut osaksi tätä arpi-sarjaa, koska seepiakäännös oli niin auttamattoman laimea. Väreissä tunnelma on ihan toinen.

Huomaan, että takerrun edelleen silloin tällöin liikaa tiettyihin valokuvauksen kaavoihin. Lähinnä sellaisiin jotka on kiinni vain mun omassa päässä, kuten vaikka se, että yhden kuvasarjan sisällä ei voi olla sekä mustavalkoisia että värillisiä kuvia. Se on täyttä puppua, mutta huomaan, että nyt vasta ensimmäisiä kertoja rikon tätä omaa kirjoittamatonta sääntöäni, josta oon pitänyt kiinni kuin uppoavasta Titanicista.

Valokuvaus on vapauttavaa ja ihanaa kun vain uskaltaa antaa ideoiden, kuvien ja kuvasarjojen elää, eikä pakota niitä kulkemaan talutushihnassa.

Lisäyksenä; arpikuvakokonaisuus näyttää tällä hetkellä tältä:

Kuvajärjestys on tietysti nyt ihan satunnainen (kun kuvia tulee kuitenkin vielä lisää), mutta tosta näkee mitä oon pyöritelly tän illan koneella ja mielessäni.

Aamun valo

Aamuisin herätessä verhojen raosta pilkistää useammin ja useammin mitä kirkkain ja ihanin kevätaurinko. Pakko oli taas hieman leikitellä ja katsoa mitä yhdestä valojuovasta, omasta naamasta ja sotkuisesta tukasta voikaan saada irti, vai voiko mitään. No ainakin jotain tällaista.

Pidän siitä miten valonauha katkeaa kasvojen jälkeen, mutta jatkuu taas olkapäälle.