Pietari kuvin!

Edelleen on iso satsi kuvia skannaamatta, mutta eiköhän nää kerro jo jotain!














Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä kuva musta kattoterassilla juomassa teetä. Kiitokset Hetalle tästä aivan ihanasta kuvasta! :)

Pietarista.

Olin viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa ikinä Pietarissa meiän valokuvaosaston ihmisten kanssa ja oli aivan mahtava reissu! Ehdin torstain ja sunnuntain välillä kokemaan ja näkemään niin paljon, että vaikee uskoa ja sade-ennusteista huolimatta kaiken kruunas onneks mitä lämpimin ja aurinkoisin kevätsää.

Mulla ei ollu varsinaisesti mitään ennakko-odotuksia tai suunnitelmia, et mitä tehdä ja minne mennä, joten oli tosi vapaa olo. Se oli aivan hurja tunne kun astuin torstaina yhdeltätoista illalla ulos junasta ja käveltiin sillan yli ja Nevski prospektia pitkin hostellille. Ei siinä osannu kun ihmetellä ja yrittää katsoa joka suuntaan, että ei vaan missais mitään.

Reissun aikana käytiin baareissa ja tanssittiin. Syötiin sushia ja opin vihdoin edes huterasti syömään puikoilla. Löydettiin hämmentäviä pieniä galleriatiloja ja näin kauniita kauniita valokuvia. Juotiin Hetan kanssa teetä pienen tunnelmallisen kahvilan kattoterassilla ja harhailtiin metroasemalla. Käytiin Marin kanssa kirpparilla vähän keskustan ulkopuolella ja ostettiin puoliks ihanat retroverhot, joista mun osuus päätyy hameeksi sekä löysin myös keltaisen mekon, joka kuitenkin vähemmän hohdokkaasti on merkkiä H&M. Lisäksi saunottiin lauantai-iltana banjassa, eli yleisessä saunassa ja juotiin skumppaa, sekä päädyttiin lauantai-sunnuntai -yönä ortodoksikirkkoon pääsiäisyöpalvelukseen. Siellä oli asteen mahtipontisempi ja vaikuttavampi meininki kun täällä. Ja tottakai käveltiin ja kuvattiin, käveltiin ja kuvattiin ja käveltiin vielä vähän lisää.

Meiän hostellin sisäpiha oli mitä jännin paikka!

Se on hassua miten mieleen jäi tosi voimakkaasti joitain juttuja. Nuoret parit suutelemassa kaduilla. Metrovaunu joka keinu ja huoju, niin että selässä tuntu kylmät väreet. Loputtomat ränsistyneet sisäpihat ja sisäpihan sisäpihat. Punaiset muovituolit kattoterassilla ja venäläisen pojan kännykkä, jonka soittoäänenä oli joku Leningradin biisi, jonka tunnistin. Suolakurkkujen onkiminen suuresta lasipurkista ja vodkan juominen aamukuuteen. Ja se vodkashotti joka vastasi määrältään viinilasillista. Seinillä olevat pyöreät maalaukset, joita pysty pyörittämään. Istuminen terassilla, jonka viereisen rakennuksen seinään oli maalattu järjettömän kokoinen tukaani. Sen tajuaminen, että baaritiskillä yhden naisen piti ensin kirjottaa lapulle, että haluan kaljan ja se lappu piti sitten antaa viereiselle naiselle joka oli tiskin takana ja joka luki lapun ja sitten rupes vasta tapahtumaan (sitä ennen ehdittiin seisoskelemaan hyvä tovi baaritiskillä ja ihmettelemään, että miks kukaan ei huomaa meitä).

Järjettömän hyvät fiilikset jäi tosta kaikesta ja tuntuu, että nyt tiedän edes vähän mitä on oikeesti olla kaupunkilainen. Rakastuin Pietariin ihan täysin ja haluun päästä tonne pian taas uudelleen, ja muuallekin Venäjälle.

Postailen vielä kunnolla valokuvia tuolta reissusta kunhan saan filmit skannailtua! Tuli kuvattua neljä täyttä rullaa, joten menee vielä hetki ennen kuin saan kaiken koneelle.

Sudekin hengessä.

Tänään oli sen verran hyvä vedostuspäivä, että nyt mulla on viis värikuvaa valmiina ja ne vaan oottelee ens viikkoa ja kritiikkiä. Vedostin just ne kuvat mitä olin suunnitellukin ja kivoilta näyttää! Niistä enemmän ehkä sitten ens viikolla, kun oon kuullu palautteen.

Nyt kuitenki värikuvien maailmasta paluu mustavalkoiseen eli valokuvahistorian tehtävään, jonka deadline on ylihuomenna. Ideana oli valita jokin kurssikirjallisuudesta löytyvä valokuva ja tehdä siitä oma mukaelma, sekä lisäksi esittely alkuperäisen kuvan ottajasta. Vasemmanpuoleinen kuva on siis Josef Sudekin From the Window of my Atelier -kuvasarjasta vuodelta 1940-1954 ja vieressä mun mukaelma siitä.

Mun oli pakko valita Josef Sudek, kun niin tykkäilen sen kuvien romanttisesta tunnelmasta ja samaistun niihin. Sadepisaroiden iskeytyminen ikkunalasiin ja valuminen sitä pitkin on yks kauneimmista asioista ikinä ja koitin etsiä jotain yhtä kaunista tunnelmaa omaan versiooni. Siellä taivaalla lentää lintukin, vaikka näin pienessä kuvassa se näyttää enemmän pölypallolta.

Mun tavaramerkki alkaa ilmeisesti olemaan se, että kuvaan hyvin usein jonkin läpi tai takaa; jostain muiden katseilta suojassa ja yrittäen pysyä sivullisen roolissa. En halua muiden sen kummemmin huomaavan, että valokuvaan, koska se pilaa usein kuvan tunnelman enkä oo muutenkaan luonteeltani sellanen, että haluaisin olla huomion keskipisteenä. Parhaat kuvat mulla syntyy silleen, että ei itekään tiedosta kuvaavani - oon vaan tarkkaavaisena ja herkkänä sille mitä ympärillä on ja tapahtuu. Sitten vain poimin kameralla ne oikeat asiat ja hetket.

Joskus mietin, että haluisin olla ihan toisenlainen valokuvaaja - kuvata jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin häilyviä näkymiä ikkunasta ja melankolisia ja hassuja yksityiskohtia omasta ympäristöstä. Toi olo tuli taas tänään kun näin miten upeita ja erilaisia kuvia muut oli ottanu, enkä sano tätä mitenkään negatiivisessa mielessä. Sitä vaan jaksaa niin paljon hämmästellä, ihmetellä ja ihastella muiden aikaansaannoksia, että alkaa kyseenalaistamaan myös omia tekemisiään. Mut tiedän, että ei pitäis miettiä liikaa. Ehkä tää on pelkoa siitä, että alkaisin toistamaan itseäni liikaa ja tulis seinä vastaan, varsinkin nyt kun tiedostan tietyn kaavan omissa kuvissani.

Loppujen lopuksi pidän kyllä tosi paljon siitä mihin suuntaan mun kuvat on kehittyny, joten enköhän tee vaan sitä mikä tuntuu itsestä hyvältä ja luontevalta.

Värillistä!

Kehitin eilen viis filmirullaa ja nyt mun pöytä lainehtii ihanan värikkäistä ja aurinkoisista pinnakkaisista. Noi kuvat oikeen huokuu kevättä ja mä taidan huokua myös.

Luulisin, että vedostan ens tiistaihin mennessä alla näkyvän kolmen valokuvan sarjan. Tykkään vaan älyttömästi siitä huojuvasta hetkellisyydestä mitä noista kuvista löytyy. Ja ylimmässä kaurapuurokuvassa on aika ihastuttavat retrosävyt, kiitos vanhentuneen filmin!

Ensimmäisen vedoksen sain jo tänään tehtyä ja tykkäilen kyl niin paljon. Voi miten huisilta maailma voikaan näyttää oikeanlaisessa valossa ja lähes olemattomalla syväterävyydellä! Tekee mieli vaan silitellä Mamiyaa, kun se teki noin järjettömän kivaa jälkeä ja valotinkin suurimman osan kuvista oikein, vaikka pelkäsin, että menee täysin metikköön.

Bonuksena pinnakkaisten joukosta löyty kaunis kelta-turkoosi -kuvapari, jonka yritän myös ehtiä vedostamaan.

Ei mulla muuta!

Valokuviahan ne vaan on.

Viikko menny mukavasti kaikenlaisen kivan parissa. Kuvasin tiistaina ja keskiviikkona Mamiyan RB67:lla ja eilen tein pinnakkaiset. Pakko sanoa, että on filmille kuvaamisessa kyllä ihan oma fiiliksensä.


Kun lähdin kuvaamaan, niin en tienny yhtään, että mitä teen ja ahdistus-aste rupes vähitellen nousemaan. Siinä vaiheessa ois tehny mieli heittää kamera suoraan lumihankeen, kun sormet oli aivan jäässä, olin keskellä Merihaan betoniviidakkoa jäätävän merituulen armoilla eikä mulla ollu pienintäkään ideaa, että mitä hittoa teen siellä. Luulin jo hetken epäonnistuneeni koko tehtävässä, mutta kun näytin eilen noita pinnakkaisia Karille, niin se tykkäskin monista sellasista ruuduista, joita en ollu ite ees sen kummemmin ajatellu mahdollisina hyvinä tai mielenkiintoisina kuvina. Nyt kun noita järjestelin ja kokeilin, niin löysin lopulta sellasen kokonaisuuden josta tykkään ja jossa on jotain jännää. Absurdia. Joten oon ihan tyytyväinen.

Tiistaina ois sitten tarkotus vedostaa noi, mutta vähän jo valmiiks arveluttaa, että voinko ehtiä yhdessä päivässä tekemään hyvät vedokset viidestä kuvasta. Oon niin vähän vedostanu pimiössä, enkä kertaakaan värikuvia, niin toi tulee varmasti viemään aikaa.

Jos jokin koulussa olemisessa on hienoa, niin se miten voi saada suoraa palautetta opettajan lisäksi omilta luokkalaisilta. Kai meidän toi porukkakin alkaa olla aika nivoutunut yhteen ja mä alan tuntemaan vihdoin, että kuulun joukkoon. Viime syksy oli monesta syystä hankala, enkä osannu ja pystyny olemaan täysillä mukana jutuissa, mutta onneksi se kaikki alkaa olla takana. Nyt on hyvät fiilikset ja sellainen tunne, että on parasta vain mennä elämässä eteenpäin ja antaa asioiden mennä omalla painollaan.